Kävin tänään pikaisesti kaupungissa. Siellä oli kylmääkin kylmempi. Äiti käski minun käydä ostamassa maitoa. Lähdin sitten kävelemään ja huomasin kuinka mikään kauppa ei ollut auki. Vain yksi huoltoasema oli auki, mutta pahaksi onnekseni sieltä oli tietenkin juuri maito loppunut. Äiti huusi minulle, mutta onneksi isä tuli väliin ja puolusti minua. Isä sanoi äidille, että hänen pitäisi kiittää minua kun ylipäätään olin suostunut tarpomaan tuolla armottoman kylmässä ilmassa. Ette arvaa kuinka kiitollinen olin sillä hetkellä isälleni - sankarini.
Kun kävelin takaisin kotia päin ilman sitä maitotölkkiä, huomasin tutun hahmon vähän matkan päässä tien toisella puolella. Hän. Ajattelin, että nyt oli tullut tilaisuuteni ja käytin sen hyväkseni. Nostin hänelle kättäni tervehtiäkseni. Hän nosti takaisin ja hymyili minulle. Kuinka onnellinen olinkaan sillä hetkellä. Kun hän kääntyi kulman taakse, tein minä täyden U-käännöksen ja lähdin kulkemaan samaan suuntaan. Halusin tietää mihin hän oli matkalla. Katsoin kulman takaa ja silloin todellisuus taas iski minuun. Hän seisoi jonkun tytön kanssa ja jutteli tämän kanssa. He näyttivät niin onnellisilta. On minut varmaan ikuisesti tänne yksin luotu kulkemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti