Miksi kyyneleet

Huokaus...Nämä päivät voisin ilomielin pyyhkiä elämstäni, jos vain voisin.
Vaikka eilen tunsinkin onnea serkkujeni seurassa, oli tämä päivä taas samaa vanhaa paskaa.
Kaverini, paskiaiset haukkuivat minua tänään ruokalassa ja minä kuulin kaiken, seisoin aivan heidän takanaan ja kuulin nuo luokkaavat sanat. Tulin niin surulliseksi, että menin vessaan itkemään. Terveydenhoitajamme kuuli ilmeisesti, että joku itki vessassa ja hän löysi minut. Menin hänen kanssaan juttelemaan ja kiitin onneani siitä, että maailmassa on edes yksi ihminen, joka yrittää ja ymmärtääkin tuskaani. Terveydenhoitjan luona voin olla oma itseni...silti tuntuu, että elämä vaan potkii päähän ja suurin tunne on epätoivo..

Huomennakin tahtoisin olla onnellinen

Eilinen meni kyllä niin penkin alle. Vihaan "kavereitani", he eivät vain ymmärrä että minäkin olen vain ihminen jolla on tunteet.

Tänään kuitenkin oli mukava päivä. Menimme koko perheen voimin käymään 60km päässä pikkuserkuillani. Lempisukulaiseni. Siellä olen aina voinut olla oma itseni ja rentoutua. He ovat ainoat sukulaiset (tai ainoat ihmiset koko maailmassa) jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen.

Pikkuserkkuni T osaa soittaa uskomattoman hyvin pianoa. Menin kuuntelemaan hänen soittoaan ja olin haltioissani. Soinnut täyttivät pääni ja nukahdin siihen sohvalle. En nukkunut kauaa mutta herättyäni minulla oli niin rauhallinen ja rento olo - kuin olisin uudestisyntynyt. Toivon, että olisin huomennakin yhtä onnellinen kuin tänään.

Tänään oli se päivä kun minun piti mennä ystävieni paskiaisten kanssa jäähallille katsomaan jotain typerää peliä. En olisi tahtonut, sillä en ollut uskaltanut kysyä häntä mukaani, vaikka olisinkin halunnut. Kun saavuin sopimaamme aikaan hallille olivat paskiaiset jo paikalla. He seisoivat pienessä ringissä jutellen ja naureskellen mistä vetoa, että he puhuivat pahaa minusta. Kun saavuin paikalle he vain tervehtivät ja sanoivat että heidän kaverinsa tulisivat pian. Odotellessamme eräs ystävistäni kysyi, että sainko minä ketään mukaani hän teki sen varmasti vain kiusatakseen minua. Valehtelin, ettei kukaan ollut vastannut puhelimeen ja voin vannoa nähneeni hymyn erään paskiaisen kasvoilla silloin. Kun pojat saapuivat lähdimme sisälle, siellä alkoi olla jo jonkin verran porukkaa inhoan suuria väkimassoja. Tiesin heti etten viihtyisi ja tunsin oloni jo alkuun hieman ukopuoliseksi, koska muut juttelivat vain seuralaistensa kanssa. Sitten eräs paskiainen alkoi yhtäkkiä puhua hänestä, siitä kuinka ärsyttävä ja inhottava hän on ja varoitti ettemme saisi liikkua hänen seurassaan. Muiden yhtyessä mielipiteeseen lähdin vähin äänin hallilta ja juoksin kotiin. koko loppuillan olen itkenyt. Tuntuu todella pahalta, kun he puhuvat vain paskaa hänen selkänsä takana. Huomaisipa hän minut, sillä minusta tuntuu, että olemme loppujen lopuksi samanlaisia... molemmista puhutaan paskaa selän takana.

Ehkä hänkin on yksin ja kaipaa ystävää.

Istuimme tänään kavereitteni paskiaisten kanssa ruokalassa ja yhtäkkiä keskustelu kääntyin yhden pokaystävään.

Kuinka hän on niin ihana.

Kuinka he ovat yhdessä niin ihania.

Kuinka kaikki on taas niin ihanaa.

Jotenkin he pääsivät viikonlopuun. He alkoivat suunnitella mitä suurempia asioita. "Pidetään bileet!" joku jopa sanoi. Ja minua ei tietenkään taaskaan kutsuttaisi. Kun jo aijemmin mainittu poikaystävä yllättäen tunki mukaan keskusteluun, päätyivät paskiaiset jääkiekko-otteluun. He tietävät etten ymmärrä jääkiekosta mitään ja valitsivat sen juuri tahallaan. Kun yritin sanoa etten pitänyt ideasta, yksi "kaverini" vain tokaisi:"No onko sulla jotain muuta tekemistä sitten?" Yritin hämilläni sanoa ettei ollut, mutta olin ajatelut elokuvan vuokraamista, mutta ennen kuin ehdin avata suutani hän jatkoi:"No niin mä vähän ajattelinkin."

Sovimme, tai he sopivat, että jokaisen toisi jonkun mukanaan. Tiesin, että paskiaiset sopivat tämän tahallaan, sillä he tietysti ajattelevat etten saa ketään mukaan. Kuka nyt minun kanssani tahtoisi mennä? "Heei, mutta ei sun tarvitse ketään tuoda, me löydetään sulle sieltä hallilta joku lätkäpelaaja!" yksi paskiaisista sanoi yllättäen kun huomasi minun epäilevän heidän ideaansa.

Hei eivät ymmärrä. Hei eivät tiedä, etten tahdo "jotain lätkäpelaajaa", hän riittäisi. Pitäisikö minun kysyä häntä mukaan? Jos hän suostuisi, paskiaiset saisivat tuntea tappionsa. Ehken olisikaan niin huono. Mutta jos hän ei tulisikaan, olisin aina häpeissäni nähdessäni hänet. Ehkä olen sittenkin liian avuton.

The days feel like years when I'm alone,
Do you see how much I need You right now?

Mussa ei oo mitään

Maanantait.. Aina yhtä kamalia. Tänään koulussa oli kamala päivä. Meidän piti tehdä valinnat ensivuodelle ja käytännössä tulevaisuudelle, jos minulla nyt on tulevaisuutta.. En ole vielä varma tulevaisuudestani ja se ahdistaa minua.
Kävin tänään  myös terkkarillamme. Hän on ainut, joka ymmärtää minua tai siltä minusta ainakin tuntuu. Hän osaa puhua minulle kuin ihmiselle, se on ihan uutta minulle, yleensä minua vain haukutaan ja hyljeksitään. Tahtoisin olla niinkuin muutkin, muuta en vaan pysty, en enää.

No more dreaming, no more believing

"Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen."

Aamu. Kiire. Tohinaa ja hössötystä. Minut tultiin herättämään jo seitsemältä aamulla, koska piti leipoa, siivota, järjestellä asioita ja laittautua valmiiksi. Oli viimein pikkusiskoni ristiäisaamu. Piti järjestää hienot juhlat lähisuvulle. Kaiken piti olla tiptop, vaikka eihän sisko tule muistamaan tästä päivästä mitään. Eikä meidän suku edes ole niin tarkka, että jok'ikinen pölypallo pitäisi olla poissa lattioilta, mutta jälleen kerran äiti halusi kaiken olevan täydellistä.

Pappi saapui viimein kello 14.00 ja tilaisuus pääsi alkamaan. En tiedä johtuiko se vain väristä, mutta tunsin oloni asussani entistä epämiellyttävämmäksi. Mekko ja korkkiruuvikiharat. Äiti ei taida oikein ymmärtää, että en ole sellainen tyttö joka tykkää olla puettuna kuin prinsessa. Kyllä minäkin tykkään olla nättinä, mutta tuo kaikki vain oli jo niin ylitseampuvaa. Tunsin itseni merinorsuksi joka yritti olla joutsen.

Ei pahalla, mutta siskolleni tuli hyvin.. hyvin typerä nimi. En käsitä miksi hänelle haluttiin antaa se, täysin järjetön. Ehkä rumin nimi mitä olen koskaan kuullut. No, hänhän sen nimen kanssa joutuu elämään enkä minä.

Voinko vielä korjata tän

Tänään aamulla kaivoin laukustani taskupeiliäni. Se on jaksanut katsoa minua. Se on myös tällä hetkellä ainut ystäväni. Se hymyilee kun sille hymyilee. Jotain pahaa oli kuitenkin tapahtunut. Peili oli haljennut keskeltä. Jopa peili on sitä mieltä että olen ruma.
Aamu oli muutenkin kauhea, koska näin viime yönä painajaista. Siinä painajaisessa nojasin tiiliseinään ja katsoin kuinka vanhoja miehiä kulki ohitseni. Kukaan ei edes vilkaissut minuun. Sitten hän käveli ohi, hymyili minulle mennessään. Yritin hymyillä takaisin. Sillä hetkellä etuhampaani putosivat. Se tarkoittaa että joku läheinen kuolee. Aamulla ahdisti hirveästi. Nostin tyynyn kasvojeni päälle, mutta minulla ei ollut voimaa jatkaa. Olen niin saamaton.
Koulussa oli tänään terkkatarkastukset. Terkkari oli mukava ja hymyili minulle. Tuntui että pystyn luottamaan häneen ja paljastinkin hänelle vähän itsestäni. Hän osasi sanoa ne sanat joita ystäväni paskiaiset eivät ole osanneet sanoa. Juttelimme hänen kanssaan pitkään minulle varatun ajan yli. Oveen koputettiin kiihtyvällä tahdilla joten minun piti lähteä. Terkkari kuitenkin varasi minulle uuden ajan jotta voisimme puhua asiat läpi. Oven takana ystäväni paskiaiset odottivat vuoroaan ja kommentoivat ilkeästi. "Jonna, me luultiin että sä oot kuollu tonne sisään!" Sitä he varmasti toivovatkin. Toivovat sydämensä pohjasta. Kyllähän se minulle sopii. Olen aina kulkenut yksin.

Enkö mä vois jo herätä tästä painajaisesta?

keskiviikot.. Aina yhtä kamalia!
Päivä alkoi tosi huonosti. Heräsin keskellä yötä, ja enkä meinannutkaa saada enää unta.. Tietenki olin sit koulussa iha kauhean väsynyt, enkä meinannut edes pysyä tunneilla hereillä. Ja opettajakin katsoi minua vihasen näköisenä.
Taas ne niin sanotut kaverinikin vaa naureskelivat ja puhuivat omista hienoista asioistaan. Yritin tietenki kuunnella ja olla kiinnostuneen näköinen. Olisinpa minäkin kuin he..
Ja koulusta tultuani horjahdin vain sängylle. Nämä neljän päivät ovat vaan liian rankkoja. Tämä elämä on vaan liian rankkaa..!

Mussa ei oo mitään

Huoh. Vasta tiistai. Aina saisi olla perjantai-ilta, sillä silloin nukkumaan mennessä tietää, ettei huomenna tarvitse mennä kouluun dissattavaksi ja saa nukkua pitkään (jos vauva ei herätä). Jos itse pystyisin päättää niin nukkuisin unta, josta en koskaan heräisi. Olen yrittänyt. En vain pysty siihen. Olen liian heikko.
 
Tänään koulun jälkeen menimme äidin kanssa ostamaan minulle mekkoa siskoni hirviön ristiäisiin. Oikeasti olisin halunnut laittaa housut, mutta eihän se äidille käynyt. Äiti veti liekit siitäkin. Aina kun olen äidin kanssa ostamassa juhlavaatteita, niin äiti saa päättää mitkä vaatteet otetaan. Ei puhettakaan, että saisin itse valita juhlavaatteeni. Äitini ei tajua, etten ole enää mikään pikkulapsi. Haluan itse valita juhlavaatteeni! No äiti kierteli kaupassa ja katseli juhlamekkoja. Hän otti kolme mekkoa, joiden kanssa hän lykkäsi minut sovituskoppiin. Ensimmäinen tummanpunainen mekko olisi ollut ihan kiva jonkun muun yllä. Se ei ollut ollenkaan minun tyyliäni. Toinen mekko oli pinkki ja ällöttävän tyttömäinen. Vihasin heti sitä mekkoa. Kolmatta mekkoa minun ei edes tarvinnut koittaa, sillä äiti oli jo tehnyt päätöksen, että pinkki mekko otetaan. En pidä kirkkaista väreistä. Pukeudun aina tummiin väreihin. Paitsi juhlissa, koska juhliin äitini valitsee vaatteeni.

Äitini häpeää minua. Aina kun on sukujuhlat sun muut juhlat niin aina pitää esittää täydellistä. Sukulaiset kysyvät aina todistusta ja siksi äitini haluaa, että käyn koulut kunnolla. Kukaan ei oikeasti välitä. Ei kukaan :(

Tervetuloa uudet lukijat ♥

Mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveä?

Taas maanantai...Olen niin väsynyt tähän elämääni! Tänään taas sain kuulla, kuinka ihanaa on seurustella, (aivan "kaverini" pitivät huolen että kuulen kaiken heidän ihanista poikaystävistään ja hauskoista bileistään). Tuntuu niin pahalta kuunnella toullaisia juttuja, kun oma elämä vaan junnaa pikallaan, päivästä toiseen aina yhtä kamalaa. 
  Ensi sunnuntaina on meidän vauvan ristiäiset. Kaikki sukulaiset taas tulevat meille ylistämään serkkuani(joka myös tulee ristiäisiin) ja minä joudun vain hymyillä ja esittää kunnon tyttöä. Minua inhottaa jo ajatuskin niistä juhlista! Toivottavasti elämäni pian muuttuu tai en kestä enää...
  Linnun lailla lentää voisin ylös taivaisiin,vain jos toivoa jaksaisin ja uskoisin ihmeisiin...

Olen tottunut luopumaan, kukaan viivy ei kauaa

Sunnuntai. Vietän aikaa yksin, kukaan ei halua olla kanssani. Tämä ei ole ensimmäinen viikonloppu joka menee näin, kaikilla muilla on hauskaa yhdessä samalla kun minut jätetään yksin.

Ennen minullakin oli ystäviä. Pidimme hauskaa viikonloppuisin ja pystyin kertomaan heille asioistani. Muutama vuosi sitten elämäni kuitenki alkoi mennä alamäkeä ja ongelmat täyttivät päiväni. Pian huomasin olevani yksin, minut oli hylätty. Eikö ystävien pitäisi tukea toisiaan vaikeuksissa?

Luin tänään facebookista niistä mahtavista bileistä jotka kaverini selkäänpuukottajat olivat pitäneet eilen. Paikalla olivat kuulemma olleet kaikki. paitsi minä.

Entinen paras kaverini P oli rakastunut bileissä ensisilmäyksellä tapaamaansa poikaan. Nyt he ovat yhdessä J:n kanssa. Kaikillä "ystävilläni" on ollut jo monta seurustelusuhdetta, facebookin mukaan heistä neljä on tälläkin hetkellä parisuhteessa. Miksei kukaan ikinä rakastu minuun?

 

Olen niin väsynyt tähän kaikkeen!

Viikonloppu! Se alkoi taas ja minä hyväuskoinen luulin sen helpottavan elämääni, kun ei tarvitse mennä kouluun. Erehdyin kuitenkin pahasti. Vauvamme itki illalla puoleen yöhön ja aloitti taas ennen kukonlaulua. Valitin asiasta äidilleni, mutta hän vain jaksoi marmattaa että vauva valvotti häntäkin yhtä lailla ja että minun olisi parempi pitää suuni kiinni sillä olinhan vielä kotiarestissa. Hän oli myös käskenyt minun siivota talomme, koska hän ei itse ollut saanut nukuttua koko yönä, vaikka enhän minäkään ollut nukkunut kunnolla. kun kieltäydyin työstä äitini passitti minut huoneeseeni selittäen samalla kuinka itsekäs oikein olin. Miksi juuri minä. Onko minussa jotain vikaa, kun kukaan ei tunnu ymmärtävän minua? Äitinikään (jonka kanssa joudun viettämään koko viikonlopun) ei ymmärrä koulun kurjuutta tai kuinka unenpuute ja painajaiset vaivaavat minua.
 Kuulin viimeviikolla koulussa kuinka joku nauroi kun kävelin ohi käytävällä. Katsoessani kuka se oli, tein suuren virheen, sillä näin hänet. Juoksin samantien vessaan itkemään (siitä on alkanut tulla jo aika tavallista) enkä mennyt lopuille tunneille. Uskon rehtorimme ottavan minut taas puhutteluun. Hän ei ymmärrä miten vaikeaa elämäni on. Kuitenkin selaillessani kalenteria, jonka olin ostanut näin siellä pienen runon tai mietelauseen ja ajattelin omistaa sen hänelle ja minulle. Jos emme kykene rakastamaan, on parempi jättää kaikki sikseen. 

Mä en vaan pysty sanomaan, mikä mieltä painaa

Koulussa kävelin käytävällä. Hän katsoi minua. Ihana hetki, jonka toivoisin kestävän ikuisesti. Hänellä on ihanat rusekeat silmät, ihana hymy, ryhdikäs, lihaksikas kroppa ja muutenkin täydellinen paketti. Hän on hiukan eksoottisen näköinen. Hän voisi olla osittain ulkomaalainen. En tiedä varmasti, sillä en uskalla mennä juttelemaan hänelle. Silloin kuulin juoksuaskelia takaani ja nimeni sanottavan. Nimeni on todella yleinen, joten hän olisi hyvinkin voinut haluta puhua jonkun muun kanssa. Se ei kuitenkaan ollut niin. Tunnistin puhujan äänen ja tiesin joutuvani vaikeuksiin. Se oli aina yhtä ihana rehtori. Olin yrittänyt vältellä häntä viikon. Hän käski minun lähteä hänen mukaansa. Rehtorin kansliassa hän uhkaili taas soittaa äidilleni. Sillä hän oli "muka" huolissaan minusta, koska olin nukahtanut viikko sitten tunnilla sekä lintsasin perjantaina liikuntatunnilta, sillä meillä oli uintia. En kestä katsoa edes itseäni pelistä. Miten sitten voisin olla uimapuvussa kaikkien muiden ihmisten edessä? En mitenkään! Yritin selittää jotain, mutta hän näki lävitseni ja käski minun mennä juttelemaan terkkarin kanssa. En ikinä voi puhua hänen kanssaan. Kukaan ei ymmärrä minua!

Kun saavuin kotiin huuto taas alkoi. Mutsi alkoi tentata minua. Hän ei tee mitään muuta, kuin kyttää ja tenttaa. Estin hänet jopa facebookissa. Olen nyt arestissa koko loppuviikon. Menen sekaisin neljän seinän sisällä niin pitkänä aikana. Muutenhan en ole ollenkaan sekaisin.

Näin edellisenä yönä pelottavaa unta, jossa minua jahtaa joku tai jokin. En tidä mikä se on. Se käskee minun tulla hänen mukaansa ja yrittää tarttua hihaani. Juoksen karkuun ja huudan apua, mutta kukaan ei kuule minua. Se jokin sanoo: "Jonna, Jonna. Tule mukaani. Lähdetään pois. Jonna". En tahtoisi luovuttaa. En kuitenkaan tiedä jaksanko jatkaa.

Sieluni sirpaleet

Miksi maailma on aina minua vastaan?
Tänään on maanantai ja viikon kamalin päivä. Tiesin jo aamulla, että tästä päivästä tulee hirveä, koska kun olin menossa aamupalalle huomasin, että serkkuni, joka oli ollut meillä yötä viikonloppuna,oli syönyt minun jukurttini! Tiedän ett hän teki sen tahallaan, sillä hän on aina hirveän ilkeä minua kohtaan. Koko viikonlopun minun piti kestää häntä! Koko sukumme mielestä hän on aivan ihmelapsi, hyvä koulussa, urheilullinen, kaunis ja miellyttävä. Oikeasti hän on vain säälittävä luuseri, joka yrittää päteä kaikessa, koska on niin mitätön, että pelkää lakkaavansa olemasta jos ei koko ajan tee jotakin "hienoa".
Välillä minä haluaisin lakata olemasta. Kun sain pienen hetken rauhaa serkultani, menin itkemään  huoneeseeni. Miten kukaan voisi pitää minusta serkkuni rinnalla kun minä olen vain ruma, läski ja vastenmielinen?

Onneksi viikonloppu on ohitse ja pääsin rakkaasta serkustani idiootista eroon. Mutta koska on kyseessä minun elämäni, päiväni jatkui yhtä huonosti. Vihaan mennä kouluun , koska kaikki luokkalaiseni vihaavat minua ja kiusaavat minua. Yksikin meidän luokan tyttö katsoi tänään minua todella halveksivasti. Eivätkö he voi ymmärtää, että minulla on ongelmia ja jättää minua rauhaan! Ryhmätyössä kukaan ei halunnut olla minun parini, menin vessaan itkemään.
Kun koulun jälkeen menin bussille, olin myöhästymässä, ja myöhästyinkin, vaikka bussikuski varmasti näki miten olin juoksemassa bussiin, bussi vain ajoi ohitseni. Tiedän, että bussimme kuljettaja vihaa minua, hän osoittaa sen selvästi katseellaan.

Kotona on taas samaa vanhaa paskaa. Vauva vaan itkee ja minäkin itken.

Itken sieluni sirpaleita, jotka putoavat sormieni lävitse pisaroina maahan, kuten kyyneleet poskiani pitkin särkyneiden toiveiden valtamereen. Jos elämä on näin vaikeaa, en ole varma haluanko elää ollenkaan...

Kuinka sanoisin sen mitä mietin illoin

Tänään oli vapaapäivä koulusta. Pääsin hetkeksi pois kaikkien niiden halveksivien katseiden alta. Mutta kotona minua odottaa lisää katseita. Olin koko viikon nukkunut huonosti ja ajattelin että voisin nyt lomalla nukkua. Äiti herätti minut kymmeneltä vaikka tiesi että itkin koko eilisen illan. Vauvakin itki koko yön, ja se oli minun vikani kun pidin ääntä. En voinut lopettaa itkemistä kuin vasta pitkästi keskiyön jälkeen. Minusta tuntuu, ettei elämä oikein ole minua varten. Itkemisen jälkeen menin vessaan ja ajattelin että voisin vaikka oksentaa itseni hengiltä jos olisi pakko. En kuitenkaan saanut tarpeeksi rohkeutta tehdäkseni mitään. Olen pelkkä surkimus. Saan syyttää elossa olemisestani pelkkää itseäni. Mutta kun en vain uskalla. Joku päivä, joku ihana päivä minä uskallan tehdä sen ja olen onnellinen...

Tivolitkaan ei saa mua nauramaan, eikä sirkus tai sata hattaraa

Olen jo pitkään harkinnut blogin tekemistä, koska en pysty enää millään pitämään tätä kaikkea sisälläni. "Kaverini" kysyi taas vaihteeksi tänään mitä minulle kuuluu. Selitin siinä hymy huulessa, kuinka serkkuni on tulossa meille lauantaina yöksi. Voi miten vihaankin serkkuani. Samantien "ystävilläni" oli jotain omaa hauskaa menossa. Tietenkin ilman minua. Heillä oli hauskaa ilman minua. Kenelläkään ei ole hauskaa kanssani.
  Kaikki vihaavat minua. Opettajatkin vihaavat minua tänäänkin nukahdin tunnilla ja opettaja herätti minut. Jouduin rehtorin puhutteluun. Rehtorin kanssa keskustelimme siitä onko lukio sittenkään minun paikkani. Yritin selittää että, minulla on ollut rankkaa enkä pystynyt nukkumaan sillä meidän uusi vauva itkee kaikki yöt. Hän sanoi, että käyttäydyn lapsellisesti. Se suututti minut todella pahasti. En pysty katsomaan enää rehtorimme silmiin. Hän uhkasi soittaa vanhemmilleni. Nyt toivon vain ettei niin tapahdu.

  Kaipaan jotain ihmistä jolle puhua. "Ystävilleni" ei voi puhua. He vain esittävät ystäviäni ja tiedän sen että, he puhuvat pahaa selkäni takana ja oikean hetken tullen puukottavat selkääni. Olin vessassa ja salakuuntelin ystäväni paskiaisia. He aikoivat pitää isot juhlat ja kutsua poikia. Kuulin myös sen ettei minua haluta sinne. Olen kuin höyhen. Se leijuu jonkin aikaa mutta, jossain vaiheessa kun ei enää tuule se putoaa. Täällä ei ole ketään joka jaksaisi kannatella minua etten putoaisi. En tiedä kauanko jaksan tätä enää.