Sieluni sirpaleet

Miksi maailma on aina minua vastaan?
Tänään on maanantai ja viikon kamalin päivä. Tiesin jo aamulla, että tästä päivästä tulee hirveä, koska kun olin menossa aamupalalle huomasin, että serkkuni, joka oli ollut meillä yötä viikonloppuna,oli syönyt minun jukurttini! Tiedän ett hän teki sen tahallaan, sillä hän on aina hirveän ilkeä minua kohtaan. Koko viikonlopun minun piti kestää häntä! Koko sukumme mielestä hän on aivan ihmelapsi, hyvä koulussa, urheilullinen, kaunis ja miellyttävä. Oikeasti hän on vain säälittävä luuseri, joka yrittää päteä kaikessa, koska on niin mitätön, että pelkää lakkaavansa olemasta jos ei koko ajan tee jotakin "hienoa".
Välillä minä haluaisin lakata olemasta. Kun sain pienen hetken rauhaa serkultani, menin itkemään  huoneeseeni. Miten kukaan voisi pitää minusta serkkuni rinnalla kun minä olen vain ruma, läski ja vastenmielinen?

Onneksi viikonloppu on ohitse ja pääsin rakkaasta serkustani idiootista eroon. Mutta koska on kyseessä minun elämäni, päiväni jatkui yhtä huonosti. Vihaan mennä kouluun , koska kaikki luokkalaiseni vihaavat minua ja kiusaavat minua. Yksikin meidän luokan tyttö katsoi tänään minua todella halveksivasti. Eivätkö he voi ymmärtää, että minulla on ongelmia ja jättää minua rauhaan! Ryhmätyössä kukaan ei halunnut olla minun parini, menin vessaan itkemään.
Kun koulun jälkeen menin bussille, olin myöhästymässä, ja myöhästyinkin, vaikka bussikuski varmasti näki miten olin juoksemassa bussiin, bussi vain ajoi ohitseni. Tiedän, että bussimme kuljettaja vihaa minua, hän osoittaa sen selvästi katseellaan.

Kotona on taas samaa vanhaa paskaa. Vauva vaan itkee ja minäkin itken.

Itken sieluni sirpaleita, jotka putoavat sormieni lävitse pisaroina maahan, kuten kyyneleet poskiani pitkin särkyneiden toiveiden valtamereen. Jos elämä on näin vaikeaa, en ole varma haluanko elää ollenkaan...