Viikonloppu! Se alkoi taas ja minä hyväuskoinen luulin sen helpottavan elämääni, kun ei tarvitse mennä kouluun. Erehdyin kuitenkin pahasti. Vauvamme itki illalla puoleen yöhön ja aloitti taas ennen kukonlaulua. Valitin asiasta äidilleni, mutta hän vain jaksoi marmattaa että vauva valvotti häntäkin yhtä lailla ja että minun olisi parempi pitää suuni kiinni sillä olinhan vielä kotiarestissa. Hän oli myös käskenyt minun siivota talomme, koska hän ei itse ollut saanut nukuttua koko yönä, vaikka enhän minäkään ollut nukkunut kunnolla. kun kieltäydyin työstä äitini passitti minut huoneeseeni selittäen samalla kuinka itsekäs oikein olin. Miksi juuri minä. Onko minussa jotain vikaa, kun kukaan ei tunnu ymmärtävän minua? Äitinikään (jonka kanssa joudun viettämään koko viikonlopun) ei ymmärrä koulun kurjuutta tai kuinka unenpuute ja painajaiset vaivaavat minua.
Kuulin viimeviikolla koulussa kuinka joku nauroi kun kävelin ohi käytävällä. Katsoessani kuka se oli, tein suuren virheen, sillä näin hänet. Juoksin samantien vessaan itkemään (siitä on alkanut tulla jo aika tavallista) enkä mennyt lopuille tunneille. Uskon rehtorimme ottavan minut taas puhutteluun. Hän ei ymmärrä miten vaikeaa elämäni on. Kuitenkin selaillessani kalenteria, jonka olin ostanut näin siellä pienen runon tai mietelauseen ja ajattelin omistaa sen hänelle ja minulle. Jos emme kykene rakastamaan, on parempi jättää kaikki sikseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti