Tänään aamulla kaivoin laukustani taskupeiliäni. Se on jaksanut katsoa minua. Se on myös tällä hetkellä ainut ystäväni.
Se hymyilee kun sille hymyilee. Jotain pahaa oli kuitenkin tapahtunut. Peili oli haljennut keskeltä. Jopa peili on sitä mieltä että olen ruma.
Aamu oli muutenkin kauhea, koska näin viime yönä painajaista. Siinä painajaisessa nojasin tiiliseinään ja katsoin kuinka vanhoja miehiä kulki ohitseni. Kukaan ei edes vilkaissut minuun. Sitten
hän käveli ohi, hymyili minulle mennessään. Yritin hymyillä takaisin. Sillä hetkellä etuhampaani putosivat.
Se tarkoittaa että joku läheinen kuolee. Aamulla ahdisti hirveästi. Nostin tyynyn kasvojeni päälle, mutta minulla ei ollut voimaa jatkaa.
Olen niin saamaton.
Koulussa oli tänään terkkatarkastukset. Terkkari oli mukava ja hymyili minulle. Tuntui että pystyn luottamaan häneen ja paljastinkin hänelle vähän itsestäni. Hän osasi sanoa ne sanat joita
ystäväni paskiaiset eivät ole osanneet sanoa. Juttelimme hänen kanssaan pitkään minulle varatun ajan yli. Oveen koputettiin kiihtyvällä tahdilla joten minun piti lähteä. Terkkari kuitenkin varasi minulle uuden ajan jotta voisimme puhua asiat läpi. Oven takana
ystäväni paskiaiset odottivat vuoroaan ja kommentoivat ilkeästi. "Jonna, me luultiin että sä oot kuollu tonne sisään!"
Sitä he varmasti toivovatkin. Toivovat sydämensä pohjasta. Kyllähän se minulle sopii. Olen aina kulkenut yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti