Tivolitkaan ei saa mua nauramaan, eikä sirkus tai sata hattaraa

Olen jo pitkään harkinnut blogin tekemistä, koska en pysty enää millään pitämään tätä kaikkea sisälläni. "Kaverini" kysyi taas vaihteeksi tänään mitä minulle kuuluu. Selitin siinä hymy huulessa, kuinka serkkuni on tulossa meille lauantaina yöksi. Voi miten vihaankin serkkuani. Samantien "ystävilläni" oli jotain omaa hauskaa menossa. Tietenkin ilman minua. Heillä oli hauskaa ilman minua. Kenelläkään ei ole hauskaa kanssani.
  Kaikki vihaavat minua. Opettajatkin vihaavat minua tänäänkin nukahdin tunnilla ja opettaja herätti minut. Jouduin rehtorin puhutteluun. Rehtorin kanssa keskustelimme siitä onko lukio sittenkään minun paikkani. Yritin selittää että, minulla on ollut rankkaa enkä pystynyt nukkumaan sillä meidän uusi vauva itkee kaikki yöt. Hän sanoi, että käyttäydyn lapsellisesti. Se suututti minut todella pahasti. En pysty katsomaan enää rehtorimme silmiin. Hän uhkasi soittaa vanhemmilleni. Nyt toivon vain ettei niin tapahdu.

  Kaipaan jotain ihmistä jolle puhua. "Ystävilleni" ei voi puhua. He vain esittävät ystäviäni ja tiedän sen että, he puhuvat pahaa selkäni takana ja oikean hetken tullen puukottavat selkääni. Olin vessassa ja salakuuntelin ystäväni paskiaisia. He aikoivat pitää isot juhlat ja kutsua poikia. Kuulin myös sen ettei minua haluta sinne. Olen kuin höyhen. Se leijuu jonkin aikaa mutta, jossain vaiheessa kun ei enää tuule se putoaa. Täällä ei ole ketään joka jaksaisi kannatella minua etten putoaisi. En tiedä kauanko jaksan tätä enää.