Miten voikaan elämä hymyillä hetken aikaa, kun kaikki murheet unohtuvat ja voi hegähtää rauhassa. Minulle kävi niin tänään. Aamu oli ihana, koska kun heräsin olivat vanhempani ja vauva olivat lähteneet vierailemaan perhetutuilla ja sain nukkua myöhään ja oleilla ihan omassa rauhassa. Luin kirjoja ja lehtiä, söin kerrankin kunnollisen aamiaisen ja katsoin televisiota. Vanhempieni saavuttua kotiin kaikki kuitenkin muuttui. Heti kun ovi lennähti auki kuulin riitelyä ja vauvan itkua, silloin tiesin, ettei tämä ihanalta tuntunut päivä tulisi loppumaan kovinkaan ihanasti. Olin oikeassa. Äitini alkoi heti valittamaan, kun en ollut tehnyt sitä ja tätä ja kun vauvakin vain huusi en vain kestänyt enää, tuntui kuin ihanan maailmani seinät olisivat kaatuneet suoraan päälleni. Sulkeuduin omaan huoneeseeni, enkä tullut ulos enää koko päivänä. Tiedän että hermostuin herkästä, mutta äitini voisi muuttaa tapaa, jolla puhuu minulle. En jaksaisi hänen negatiivisia kommenttejaan koko ajan.
Kirjoitin tänään runon en muista enää kylläkään miten se meni, mutta lupaan kirjoittaa sen tänne heti, jos saan sen mieleeni.
Kiitos kaikille rakkaille lukijoille. Olette erittäin tärkeitä, kun jaksatte lohduttaa minua täällä blogissa. Saan kommenteistanne paljon voimaa arkeen, jota en muuten ehkä jaksaisi.
Paljon paljon paljon voimia sulle, tiedän miten paska maailma on (ihan oikeesti). Älä luovuta, yritä jotenkin pyristellä irti, puhu jollekkin, tää blogikin on hyvä keino. Jos haluat ikinä puhua niin voit nykästä mua hihasta, oon tottunut kuuntelemaan ihmisiä (vaikka oonkin nyt kyllä aika ventovieras...)
VastaaPoista