Taken by a stranger

Näin hänet tänään.

Näin heidät tänään.

He olivat kahdestaan käytävässä. Kädet toistensa ympärillä. Kellon soidessa he suutelivat toisiaan. Sydämeni särkyi miljooniksi ja taas miljooniksi pienen pieniksi siruiksi. Käännyin ja juoksin kotiin, 7 kilometriä. Lukittauduin vessaan ja itkin lattialla. Pitkään. Jos olisin löytänyt vessasta jotakin terävää, olisin tasan käyttänyt sitä.

Elämäni on ohi.

The sky will fall down and everything will escape from me

Olisin tänään halunnut mennä terkkarin luo, ihan vain katsomaan häntä. Ainutta ystävääni.
Mutta kun saavuin terkkarin huoneeseen, hän ei ollutkaan siellä. Vieläkään. Siellä oli joku toinen. Se toinen kysyi olinko kipeä. En saanut sanaa suustani ja juoksin pois.

Miksei hän ole siellä?

Mistä löydän hänet nyt?

Itken. Kerrankin luulin löytäneeni jonkun joka välittää minusta. Jolle pystyin kertomaan asioita. Nyt en ole nähnyt häntä ainakaan kuukauteen. Enkä edes tiedä missä hän on. Hänen paikallaan oli toinen. Tarkoittaako se ettei hän tule enää takaisin?

Itken onnen vuotten tähden joita ehkä ollut ois

Arvasin sen. Mutta silti sattuu.
Olen viettänyt viikkoni lintsaten kaikki ne tunnit millä hän on, ja viettänyt ne poissa toisten silmistä, sillä omat silmäni eivät ole kaunista katsottavaa. Kotona olen vältellyt äitiä, joka onneksi on onnistunut ihan hyvin, kiitos pikkusiskoni. Olen lukkiutunut huoneeseeni, istunut pimeässä ja soittanut musiikkia juuri niin kovalla että se peittää ääneni. Olen varastanut keittiöstä veitsen. Se on nyt sänkyni alla. En pystynyt tekemään mitään. Koko viikkoon. Olen säälittävä.

Pukeuduin sittenkin normaalisti sinä aamuna. Menin tunnille. Hän istahti viereeni ja alkoi jutella minulle. Tunnin loputtua sanoin sen äkkiä. Hän näytti yllättyneeltä ja alkoi sitten nauraa minulle. Se nauru kaikuu edelleen korvissani huvittuneena. Pilkkaavana.

Ei minusta ole mihinkään.

Uskallanko olla onnellinen

  Minua jännittää nyt ihan hirveän paljon. Olen koko viikonlopun odottanut, että saisin nähdä hänet jälleen. Olen miettinyt, mitä hänelle sanoisin ja miten sanoisin. Haluaisin paljastaa hänelle tunteeni, mutta minulta puuttuu rohkeutta ja itseluottamusta. Mitä jos hän nauraa minulle tai nolaa minut kaikkien nähden? En usko että voisin enää elää jos niin kävisi.
  Olen myös miettinyt monta tuntia, mitä laittaisin päälle huomenna, millaisista tytöistä hän pitäisi. Toivoisin niin olevani hänen makuaan, mutta en usko sitä. Minusta ei ole koskaan pitänyt kukaan. Haluaisin vaan kovasti saada tämän mahdollisuuden.
  Voisiko minulla todella olla oikeus olla onnellinen? uskaltaisinko vihdoin elää elämääni niin kuin sitä itse haluaisin?
Ainahan voin toivoa...Toistaiseksi pelko on vielä toivoa suurempi tunne...

Just come here with me

Anteeksi, en ole taaskaan ehtinyt kirjoittelemaan tänne kovinkaan paljoa viime aikoina ja vasta tänään huomasin kuinka monta teitä ihania lukijoita jo onkaan, kiitos. ♥ Syy sille miksi en ole kirjoittanut viime aikoina löytyy ihan koulusta. Kauhea kiire ja stressi - aikaa ei jää juurikaan muuhun kuin koulunkäyntiin. Pitää tehdä esitelmää sinne ja tänne ja valmistella aamunavausta ja lukea kokeisiin ja tehdä tehtävät jne.jne.
Uskokaa tai älkää.. Eilen minä puhuin hänen kanssaan. Melkein kokonaisen tunnin. Luokassa hänen istumatoverinsa oli poissa sairauden takia ja hän tuli luokseni ja kysyi melkein ylikohteliaasti, että saisiko istua vieressäni sen tunnin. Oudosti sopertaen ja punastuen vastasin, että tietysti. Olin taivaassa. Hänen kanssaan oli niin mukava ja helppo puhua. Toivon, että istumatoveri puuttuu ensi tunnillakin, hih. Nyt vain tuntuu hyvältä!

Sinä teet minusta perhosen - kaunis ja lyhyt on lento sen

Olen niin väsynyt. En ole viimeaikoina jaksanut paljon kirjoittaa, mutta en ole unohtanut teitä, rakkaat lukijani. Olette minulle niin tärkeitä ja saan voimaa kommenteistanne.

Koulussa ei mene hyvin. "Kaverini" yrittävät jutella minulle koulussa, mutta näen ettei heitä oikeasti kiinnosta mitä minulle kuuluu. En ole kuin he. He ovat kauniita ja hoikkia, rikkaista perheistä ja suosittuja poikien keskuudessa. He pitävät bileitä joihin minua ei kutsuta ja seurustelevat poikien kanssa. Haluaisin olla kuin he, omistaa paljon ystäviä ja elää huolentonta elämää. Olen kuin ruma toukka kauniiden, värikkäiden perhosten rinnalla. Haluaisin uskoa, että vielä jonakin päivänä minustakin kuoriutuu kaunis perhonen mutta todennäköisesti vain koteloidun, ja jään kotelooni rumana ja yksin, yksin niinkuin aina.

Haluaisin päästä pois tästä kaupungista pikkukylästä. Pienet piirit ahdistavat minua ja haluaisin lähteä johonkin suurempaan kaupunkiin. Olen varma että olisin onnellisempi siellä. Voisinpa vain kuoriutua kotelostani ja liitää perhosen lailla uuteen elämään, jossa minut hyväksyttäisiin, tai ainakin voisin sulautua väkijoukkoon ilman niitä halveksuvia katseita.
Lisäksi olen vieläkin pohtinut uskonnollisia asioita hyvin paljon. Nyt olen varma mitä todella haluan. Yritin varovaisesti mainita asiasta äidilleni, mutta heti kuultuaan minun mainitsevan toiset uskonnot, alkoi ennakkoluuloinen saarna toisten uskontojen edustajista ja siitä kuinka heihin ei ole missään nimessä luottamista, eikä äiti edes kuunnellut mistä halusin hänelle puhua. parempi niin. minua ei ymmärrä kukaan.


Olisin halunnut puhua tästä kaikesta jollekkin, mutta mennessäni terveydenhoitajan vastaanotolle hän ei ollut siellä. Ovessa oli keltainen lappu, jossa luki ettei hän voinut tulla töihin henkilökohtaisten menojensa vuoksi. mutta eikö hänen tulisi olla siellä meitä varten? Olin hyvin pettynyt ja surullinen. Seuraavan kerran hän on koulullamme vasta torstaina - jos silloinkaan. Ehkä hänkään ei vain halua puhua kanssani.

Viimeyönä näin taas unta hänestä.


Sokeesti sinusta sairastuin
(auta mua)
hukun vaikka uin
Sut väkijoukosta tuntisin
(silmät kii)
sidotuin silmin

Uskon asia

Viimeaikoina olen miettinyt paljon uskon asioita ja elämää itsessään. Olen kristitty, mutta haluisin kääntyä muslimiksi.(myös hän on muslimi), mutta en minä siksi aijo muslimiksi kääntyä.
  Nämä asiat ovat vaivanneet minuaa jo pitkään, mutta vasta nyt tulin niitä kunnolla miettineeksi.
Haluaisin käyttää huivia, niin kuin musliminaiset yleensä. Koulussa olenkin jo alkanut pukeutua huiviin, mutta kotona en voi, koska äiti saisi raivarin jos saisi tietää haaveestani.
   Uskon että olisin onnellisempi, jos saisin uskoa niin kuin haluan. Oleen jo niin vanha, että minulla periaatteessa on oikeus laillisestikkin harjoittaa haluamaani uskontoa. En ole kertonut unelmastani vielä kenellekkään ja vasta täällä blogissani uskallan avautua. "Kaverieni" mielipiteistä en välitä, he eivät ole kavereitani kuitenkaan joten en välitä mitä mieltä he ovat asiasta. Ainoa este on äitini ja se onkin hyvin suuri ja ratkaiseva este. Toisaalta aijon olla sydämeltäni muslimi, ihan sama miten käy.