Mun koti ei oo täällä

Tänään oli surullinen päivä taas vaihteeksi. Koulussa hän sai loistavan idean haukkua minua julkisesti mulaattihuoramuslimiksi. Olen päättänyt vihdoin lopettaa surkean elämäni ja eiköhän niskaani tule paskaa yhä suurempina lasteina. Tänään iltapäivällä leikkasin leipää välipalaksi ja leipäveitsi hipaisi rannetta. Silloin tartuin veitseen. Melkein jo työnsin sen mahaani, mutten pystynyt. Olen niin heikko.
En ole kiittänyt teitä lukijoita tarpeeksi. Te annatte minulle voimaa ja olette yksi niistä harvoista asioista joista saan voimaa. Kiitos siitä, että olette olemassa ♥
Vappu saapuu taas. Ehkä puhallan yhden ilmapallon ja päästän sen tuulen mukaan. Ihan niinkuin elämänikin. Tiputan sen neljännenkerroksen parvekkeelta ja katson se lentää tuulen mukana. Kuitenkin se putoaa maahan ja rikkoontuu. Ihan kuin minäkin. Olen kuin vappupallo. Olen pyöreä ja tyhjää täynnä. En kestä kovaa kohtelua. Olen kuin ilmaa vaan.


Yksin suuressa maailmassa

...

Hyvää syntymäpäivää minulle.

On kyllä paras synttäripäivä tähän mennessä. En ole poistunut huoneestani tänään, enkä aiokaan poistua. Äitiä ei haittaa, kun sisko. Kukaan ystävistäni paskiasisita ei ole muistanut. Äiti sentään koputti aamulla oveen ja toivotti synttäreitä. Onhan tässä hyväkin puoli. Vähemmän aikaa siihen että pääsen pois täältä.

Olipas muuten osuva päivä juuri tänään olla synttärit. Pitkäperjantai, muutenkin surullinen päivä uskoville. Ehkä he surevat minun syntymääni. Ehkä tällaisen kurjan ihmisen syntymää ei viitsisi edes surra. Mutta pääsiäinen toi taas mieleeni muslimiksi kääntymisen. En jaksaisi välittää siitäkään.

En oikein jaksa ajatella mitään sen syvemmin, ajatukset vain tuntuvat tunkeutuvan päähäni, hipaisevan sormellaan sieluni meren pintaa, aiheuttaen muutaman pienen aallon ja sitten ne katoavat. Minä kävelen sen meren rannoilla, peläten mitä sen pohjasta saattaisi löytyä, pitäytyen vain tuskin sen maininkien ulottuvilla, sillä nekin ovat jo kaataa minut. Nekin riittävät minulle.

Taken by a stranger

Näin hänet tänään.

Näin heidät tänään.

He olivat kahdestaan käytävässä. Kädet toistensa ympärillä. Kellon soidessa he suutelivat toisiaan. Sydämeni särkyi miljooniksi ja taas miljooniksi pienen pieniksi siruiksi. Käännyin ja juoksin kotiin, 7 kilometriä. Lukittauduin vessaan ja itkin lattialla. Pitkään. Jos olisin löytänyt vessasta jotakin terävää, olisin tasan käyttänyt sitä.

Elämäni on ohi.

The sky will fall down and everything will escape from me

Olisin tänään halunnut mennä terkkarin luo, ihan vain katsomaan häntä. Ainutta ystävääni.
Mutta kun saavuin terkkarin huoneeseen, hän ei ollutkaan siellä. Vieläkään. Siellä oli joku toinen. Se toinen kysyi olinko kipeä. En saanut sanaa suustani ja juoksin pois.

Miksei hän ole siellä?

Mistä löydän hänet nyt?

Itken. Kerrankin luulin löytäneeni jonkun joka välittää minusta. Jolle pystyin kertomaan asioita. Nyt en ole nähnyt häntä ainakaan kuukauteen. Enkä edes tiedä missä hän on. Hänen paikallaan oli toinen. Tarkoittaako se ettei hän tule enää takaisin?

Itken onnen vuotten tähden joita ehkä ollut ois

Arvasin sen. Mutta silti sattuu.
Olen viettänyt viikkoni lintsaten kaikki ne tunnit millä hän on, ja viettänyt ne poissa toisten silmistä, sillä omat silmäni eivät ole kaunista katsottavaa. Kotona olen vältellyt äitiä, joka onneksi on onnistunut ihan hyvin, kiitos pikkusiskoni. Olen lukkiutunut huoneeseeni, istunut pimeässä ja soittanut musiikkia juuri niin kovalla että se peittää ääneni. Olen varastanut keittiöstä veitsen. Se on nyt sänkyni alla. En pystynyt tekemään mitään. Koko viikkoon. Olen säälittävä.

Pukeuduin sittenkin normaalisti sinä aamuna. Menin tunnille. Hän istahti viereeni ja alkoi jutella minulle. Tunnin loputtua sanoin sen äkkiä. Hän näytti yllättyneeltä ja alkoi sitten nauraa minulle. Se nauru kaikuu edelleen korvissani huvittuneena. Pilkkaavana.

Ei minusta ole mihinkään.

Uskallanko olla onnellinen

  Minua jännittää nyt ihan hirveän paljon. Olen koko viikonlopun odottanut, että saisin nähdä hänet jälleen. Olen miettinyt, mitä hänelle sanoisin ja miten sanoisin. Haluaisin paljastaa hänelle tunteeni, mutta minulta puuttuu rohkeutta ja itseluottamusta. Mitä jos hän nauraa minulle tai nolaa minut kaikkien nähden? En usko että voisin enää elää jos niin kävisi.
  Olen myös miettinyt monta tuntia, mitä laittaisin päälle huomenna, millaisista tytöistä hän pitäisi. Toivoisin niin olevani hänen makuaan, mutta en usko sitä. Minusta ei ole koskaan pitänyt kukaan. Haluaisin vaan kovasti saada tämän mahdollisuuden.
  Voisiko minulla todella olla oikeus olla onnellinen? uskaltaisinko vihdoin elää elämääni niin kuin sitä itse haluaisin?
Ainahan voin toivoa...Toistaiseksi pelko on vielä toivoa suurempi tunne...

Just come here with me

Anteeksi, en ole taaskaan ehtinyt kirjoittelemaan tänne kovinkaan paljoa viime aikoina ja vasta tänään huomasin kuinka monta teitä ihania lukijoita jo onkaan, kiitos. ♥ Syy sille miksi en ole kirjoittanut viime aikoina löytyy ihan koulusta. Kauhea kiire ja stressi - aikaa ei jää juurikaan muuhun kuin koulunkäyntiin. Pitää tehdä esitelmää sinne ja tänne ja valmistella aamunavausta ja lukea kokeisiin ja tehdä tehtävät jne.jne.
Uskokaa tai älkää.. Eilen minä puhuin hänen kanssaan. Melkein kokonaisen tunnin. Luokassa hänen istumatoverinsa oli poissa sairauden takia ja hän tuli luokseni ja kysyi melkein ylikohteliaasti, että saisiko istua vieressäni sen tunnin. Oudosti sopertaen ja punastuen vastasin, että tietysti. Olin taivaassa. Hänen kanssaan oli niin mukava ja helppo puhua. Toivon, että istumatoveri puuttuu ensi tunnillakin, hih. Nyt vain tuntuu hyvältä!